näin viime yönä unta että olin se toinen minä... ulkopuolisestikkin. se ei ollu ollenkaan mun näkönen. se meni kampaajalle, käyttäyty ihan erilailla kun minä, oli eri näkönen... se oli pelottavaa. sillä oli samat muistot kun mulla, mutta silti se oli ihan erilainen. ei minä. mutta silti minä. tällä kertaa minä olin vierailijana sen ruumiissa. näin ikkunoista ja peileistä kuvajaisen, mutten kasvoja. en ainakaan tarkasti. paksut tummanruskeat, pitkät hiukset, laiha vartalo, pitkä... ihan erilainen vaatetyyli kun mulla...
välillä en osaa kontrolloida omaa ruumistani, koska en tunnista sitä. nytkin kirjottaminen on hankalaa, kävelemisestä puhumattakaan. kerroin siitä etten tunnista välillä itteäni... esimerkiks mun lävistykset.. välillä huomaan ne ihan kun ne olis yhtäkkiä ilmestyny, enkä muista tehneeni niitä. tiedän tasan tarkkaan että mulla on 9 lävistystä, koska tein ne kaikki ite, mutta välillä luulen ettei mulla ole yhtäkään ja säikähdän kun huomaan jonkun niistä.
välillä huomaan liikkuvani eri tavalla kun normaalisti. pieniä eleitä, mitä en ikinä tekis ite... ilmeitä, pieniä muutoksia kävelyssä tai käsien liikkeissä... se en ole minä. mä en tee niitä! en ainakaan tahallani, tai tietoisesti... miten sen selittäis... välillä teen isompiakin asioita huomaamattani, kuten teen ruokaa tai käyn suihkussa tai jotain... en tiiä. huomaan tehneeni ne vasta jälkeenpäin.
joskus katon kämppääni, tavaroitani, vaatteitani... enkä tunnista niitä. tiiän että ne on mun, mutta ne tuntuu vieraalta. niinkun ne olis yhtäkkiä vaan tuotu mulle tai jotain. sama joidenkin muistojen kanssa. tänään pysähdyin hetkeks tuijottamaan tyhjyyteen ja päässä kaiku vaan ajatus että jotain pahaa on sattunu vähän aikaa sitten. ensin en meinannu uskoa että se oli totta, että mitään olis tapahtunu. sitten se iski kun salama kirkkaalta taivaalta: mun setä kuoli. aloin miettimään että oliko se totta vai ei? ei se voinu olla,eihän sellasta oo tapahtunu. ei kukaan oo kuollu. onpas. hautajaiset oli viikko sitten. miksen muista? jos en muista niin sitä ei oo voinu tapahtua? vai onko? lopulta tulin siihen johtopäätökseen että se oli totta, olin vaan sulkenu koko asian pois mielestäni. silti koko juttu tuntuu epätodelliselta.
tää kaikki alkaa olla aika pelottavaa, kun alkaa ajattelemaan... kuinka monta ongelmaa yhteen päähän saadaan ahdettua? kuinka monta ihmistä saadaan yhteen kroppaan? mun terapeutin mielestä minuja on ainakin 5 tai 6... voi olla enemmänkin. hankala sanoa kun en tiedä kuka tekee mitäkin ja millon, minun ruumiissa, minun päässä... kuka musta on loppujen lopuks vastuussa? kuka mun naruja vetelee? en se taida ainakaan minä olla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti