en osaa olla enää yksin... tuntuu niinkun joku olis vieny musta puolet, ja tiedän kuka se joku on... onneks hän tulee huomenna taas tänne, osaan ehkä taas toimia ja ajatella normaalilla, tai noh, minulle normaalilla tasolla. tämä päivä ja eilinen on ollu yhtä haahuilua. kaikki menee ohi ja oon ilmeisesti syönykkin jossain vaiheessa ihan hirveästi, käyny suihkussa ja... no siinä ne olikin. mitään muistikuvia ei oo mistään, paitsi sohvalla olemisesta. aivot on ihan jumissa, en osaa edes ajatella. ihmettelen miten multa tulee silti näinkin selvää tekstiä ulos...
kumma kyllä ei oo kauheasti pelottanu... kai. en ainakaan muista mitään panikointia. ihokin on vielä ehjä, joten ei kai oo pahemmin ahdistanukkaan. lääkkeitäkään ei ilmeisesti oo tullu ainakaan liikaa syötyä... oonkohan syöny ollenkaan?
tää kämppä näyttää kyllä aika kauhealta... toinen ollu yhen yön poissa ja nyt jo joka paikassa on tiskiä, vaatteita ja muutenkin ihan hirveä sotku. joku on kaatanu pyykkitelineenkin, mutta enhän minä osaa sitä edes nostaa. vessan ovea ei saa kiinni ja sinne mennessäkin joutuu kattomaan mihin astuu. mitähän mä oon oikeen touhunnu...?
en oo edes varma mikä päivä tänään on... millon pitää mennä taas kouluun? pitääkö mun mennä kouluun vai oonko taas sairaslomalla?
ajatukset pyörii vaan unissa ja hänessä... vai oliko ne sittenkään unta? pakko olla, ei meidän jääkaapissa ole lihaa eikä oo enää rantakelejäkään... vai onko? en näe ulos ikkunoista enkä uskalla avata ovea ja tarkistaa. mikähän kuukausi nyt on...? oon ihan hukassa. kanit ei muutu kengurupuvuiksi ravistamalla, eihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti