taas kotona

eilen tulin takasin kotiin ja tänään ois tarkotus lähteä kouluun... harmi vaan mua väsyttää edelleen ihan hirveästi. ehkä se johtuu siitä kun söin aamupalaa. tai sitten ei. en tiiä yhtään. tekee vaan mieli kömpiä sänkyyn ja vetää peitto korviin ja nukkua.

väsymys painaa

oon ollu nyt porukoilla en tiiä kuinka kauan, muutaman päivän. kävin eilen ensimmäistä kertaa tällä viikolla suihkussa... sen verran väsyny oon ollu etten edes sinne ole tuota ennen jaksanu raahautua. päivät menee ohi nukkuen ja leffoja kattellen ja pihalla pieniä kävelyitä tehden. eilen jaksoin kiertää melkein koko pihan ja viedä kukkia lemmikkien haudoille.

elän kuin sumussa. kaikki on jotenkin epäselvää, enkä saa oikeen ajatuksista kiinni. todellisuus sekoittuu uniin entistä enemmän enkä ole ihan varma, nukunko vai olenko hereillä. koko kropassa tuntuu monen päivän makaaminen kipuna ja paineena. inhottavaa. tekis mieli liikkua enemmän, mutta en vaan yksinkertaisesti jaksa.

suuta kuivaa, maha kurnii. olenkohan syönyt? en kai ainakaan tänään. söinkö eilen? en tiedä, kyllä kai. peilikuva kutistuu ja herään joka aamu pidellen vatsaani. kai mulla vaan on nälkä. ehkä en syö tarpeeksi. ehkä syön, mutta en tarpeeksi usein. ehkä, ehkä, ehkä... kumma kun ei itekkään tiedä.

ikävä kultaa ja omaa kämppää. onneks kissat on sentään täällä. tai no tytöt ainakin. Niilo jäi murun seuraks. eipä noista kyllä oo hirveästi seuraa ollu kun ne nauttii tilasta. tää talo on monta kertaa isompi kun meidän kämppä, joten kissoja ei edes huomaa täällä ollessa, vaikka niitä onkin 5, Hikari mukaan luettuna. se tosin on suurimman osan ajasta ulkona.

so f****ng tired...

päätin sitten lähteä loppuviikoks porukoille, kun en pysty täällä mitään tekemään enkä saa mitään aikaan ja oon liian väsyny edes ajattelemaan. huomenna pitää kai soittaa terapeutille tai jotain, äiti sano että tää johtuu varmaan lääkkeistä niin ois hyvä saada aika lääkärille tai jotain, en muista.. huomenna se tulee kuitenkin hakemaan.

onneks siellä saan sitten latailla akkuja ihan toden teolla, istua ulkona teemukin kanssa ja kattella metsään, käydä kävelemässä vaikka pellolla tai pystymetässä jos huvittaa yms yms, eikä tarvii huolehtia edes kissoista vaikka otan tytöt mukaan, vaan omista lääkkeistä että otan ne ajallaan.

murua käy vähän sääliks kun se jää tänne yksin, tai no yks kissa jää tänne sen seuraks mutta silti. parempi kuitenkin näin, mun on saatava pääni järjestykseen ja piristyttävä vähän, vaikka sitten väkisin. eikä se onnistu täällä.

soooo tired

tänään en oo saanu mitään tehtyä, vaikka piti tehä vaikka mitä. koko viikonlopun makasin jo sohvalla ja luulin tänään lähteväni edes kouluun, mutta ei. sen verran sain kuitenkin aikaseks että kävin tuossa lähisiwassa ostamassa jäätelöä... hyvä kun jalat kanto edes sinne asti... huomenna olis aika psykiatrille, taas. onneks se on vasta 10:ltä nii ei tarvii hirveän aikasin nousta. sen jälkeen jos jaksais kouluun raahautua nii ois ihan jees.

tänään ei kyllä onnistu yhtään mikään enää. tunnin jos olis vielä hereillä ja sit lääkkeet naamariin ja unta palloon.

jatkoa...

näin viime yönä unta että olin se toinen minä... ulkopuolisestikkin. se ei ollu ollenkaan mun näkönen. se meni kampaajalle, käyttäyty ihan erilailla kun minä, oli eri näkönen... se oli pelottavaa. sillä oli samat muistot kun mulla, mutta silti se oli ihan erilainen. ei minä. mutta silti minä. tällä kertaa minä olin vierailijana sen ruumiissa. näin ikkunoista ja peileistä kuvajaisen, mutten kasvoja. en ainakaan tarkasti. paksut tummanruskeat, pitkät hiukset, laiha vartalo, pitkä... ihan erilainen vaatetyyli kun mulla...

välillä en osaa kontrolloida omaa ruumistani, koska en tunnista sitä. nytkin kirjottaminen on hankalaa, kävelemisestä puhumattakaan. kerroin siitä etten tunnista välillä itteäni... esimerkiks mun lävistykset.. välillä huomaan ne ihan kun ne olis yhtäkkiä ilmestyny, enkä muista tehneeni niitä. tiedän tasan tarkkaan että mulla on 9 lävistystä, koska tein ne kaikki ite, mutta välillä luulen ettei mulla ole yhtäkään ja säikähdän kun huomaan jonkun niistä.

välillä huomaan liikkuvani eri tavalla kun normaalisti. pieniä eleitä, mitä en ikinä tekis ite... ilmeitä, pieniä muutoksia kävelyssä tai käsien liikkeissä... se en ole minä. mä en tee niitä! en ainakaan tahallani, tai tietoisesti... miten sen selittäis... välillä teen isompiakin asioita huomaamattani, kuten teen ruokaa tai käyn suihkussa tai jotain... en tiiä. huomaan tehneeni ne vasta jälkeenpäin.

joskus katon kämppääni, tavaroitani, vaatteitani... enkä tunnista niitä. tiiän että ne on mun, mutta ne tuntuu vieraalta. niinkun ne olis yhtäkkiä vaan tuotu mulle tai jotain. sama joidenkin muistojen kanssa. tänään pysähdyin hetkeks tuijottamaan tyhjyyteen ja päässä kaiku vaan ajatus että jotain pahaa on sattunu vähän aikaa sitten. ensin en meinannu uskoa että se oli totta, että mitään olis tapahtunu. sitten se iski kun salama kirkkaalta taivaalta: mun setä kuoli. aloin miettimään että oliko se totta vai ei? ei se voinu olla,eihän sellasta oo tapahtunu. ei kukaan oo kuollu. onpas. hautajaiset oli viikko sitten. miksen muista? jos en muista niin sitä ei oo voinu tapahtua? vai onko? lopulta tulin siihen johtopäätökseen että se oli totta, olin vaan sulkenu koko asian pois mielestäni. silti koko juttu tuntuu epätodelliselta.

tää kaikki alkaa olla aika pelottavaa, kun alkaa ajattelemaan... kuinka monta ongelmaa yhteen päähän saadaan ahdettua? kuinka monta ihmistä saadaan yhteen kroppaan? mun terapeutin mielestä minuja on ainakin 5 tai 6... voi olla enemmänkin. hankala sanoa kun en tiedä kuka tekee mitäkin ja millon, minun ruumiissa, minun päässä... kuka musta on loppujen lopuks vastuussa? kuka mun naruja vetelee? en se taida ainakaan minä olla...

the other me

välillä toivon olevani joku muu, jossain muualla. välillä taas tunnen olevani joku muu, jossain muualla, väärässä ruumiissa. en tunnista itteäni peilistä, puhun väärällä äänellä, joten en uskalla puhua ollenkaan. pelkään itteäni, tai ainakin tätä ulkokuortani. se tuntuu väärältä. se tunne on välillä niin vahva että meinaan oksentaa. se tunne tuli taas takasin, pitkän tauon jälkeen. kuka mun sisällä nyt on?

in my solitude

en osaa olla enää yksin... tuntuu niinkun joku olis vieny musta puolet, ja tiedän kuka se joku on... onneks hän tulee huomenna taas tänne, osaan ehkä taas toimia ja ajatella normaalilla, tai noh, minulle normaalilla tasolla. tämä päivä ja eilinen on ollu yhtä haahuilua. kaikki menee ohi ja oon ilmeisesti syönykkin jossain vaiheessa ihan hirveästi, käyny suihkussa ja... no siinä ne olikin. mitään muistikuvia ei oo mistään, paitsi sohvalla olemisesta. aivot on ihan jumissa, en osaa edes ajatella. ihmettelen miten multa tulee silti näinkin selvää tekstiä ulos...

kumma kyllä ei oo kauheasti pelottanu... kai. en ainakaan muista mitään panikointia. ihokin on vielä ehjä, joten ei kai oo pahemmin ahdistanukkaan. lääkkeitäkään ei ilmeisesti oo tullu ainakaan liikaa syötyä... oonkohan syöny ollenkaan?

tää kämppä näyttää kyllä aika kauhealta... toinen ollu yhen yön poissa ja nyt jo joka paikassa on tiskiä, vaatteita ja muutenkin ihan hirveä sotku. joku on kaatanu pyykkitelineenkin, mutta enhän minä osaa sitä edes nostaa. vessan ovea ei saa kiinni ja sinne mennessäkin joutuu kattomaan mihin astuu. mitähän mä oon oikeen touhunnu...?

en oo edes varma mikä päivä tänään on... millon pitää mennä taas kouluun? pitääkö mun mennä kouluun vai oonko taas sairaslomalla?

ajatukset pyörii vaan unissa ja hänessä... vai oliko ne sittenkään unta? pakko olla, ei meidän jääkaapissa ole lihaa eikä oo enää rantakelejäkään... vai onko? en näe ulos ikkunoista enkä uskalla avata ovea ja tarkistaa. mikähän kuukausi nyt on...? oon ihan hukassa. kanit ei muutu kengurupuvuiksi ravistamalla, eihän?

something about cutting.

alkaa pikkuhiljaa ärsyttää näitä blogeja selaillessa ja muutenkin kavereiden seurassa, kun pitää noita haavoja ja arpia noin ihannoida ja levitellä kaikkien nähtäviks. myönnän että teen sitä välillä itekkin, mutta en sentään ota haavoistani kuvia ja levittele niitä netissä tyyliin: "kattokaa nyt miten mää oon taas tehny näin eikä kukaan ees estäny!" vali vali ja yhyy yhyy, oma valinta se on kun terään tarttuu, ei siitä oo kukaan muu vastuussa. jos kerran on niin paha olo ja se helpottaa niin mikä minä sitä oon kieltämään, siitä vaan. mutta tarviiko sillä oikeasti leveillä? ehkä siihen terään ei tarviis tarttua jos tekis ite sen verran ittensä eteen ensin että koittais edes kertoa jollekkin että on paha olo... ja joo helvetin tekopyhää tekstiähän tää nyt kyllä on, ite kun oon jo vuosia viillellyt ja kaikki sen tietää että jälkiä on, mutta se lähinnä johtuu siitä etten jaksa välittää niistä enää. ne on ja tulee aina olemaan siinä. iho kun iho, arpinen tai puhdas, mutta se on mun, ja teen sille mitä huvittaa, en jaksa sitä peitellä, mutten ala sillä leijumaan. ei siis nyt kyllä sanat riitä selittämään tätä ajatusta mikä mun päässä on. ärsyttää.

therapy

tänään oli kaks eri terapiaa ja niiden välissä noin 2 tuntia vapaa-aikaa kaupungilla. kävin syömässä ja menin sitten paikalliseen istumaan batteryni kanssa ja kavereiden kanssa jutskailemaan. paljon olin kuitenkin yksin keskustassa, eikä ahdistanu yhtään! ihmeellistä. sain ajan lääkärille jo ens viikolle, kun nää mun oireet on kai taas niin huolestuttavia... ite elän pienessä kuplassani tajuamatta mistään mitään.

oli ihana palata kotiin kun kulta oli siivonnu koko kämpän, varannu pyykkivuoron, laittanu mulle välipalaks omenan viipaleiks ja päivälääkkeet valmiiks. :) tuo mussukka autto multa vielä märät vaatteet päältä pois ja toi uudet ja lämpimät tilalle, kun kävelin nimittäin kaatosateessa tuon parisen kilometriä takasin kotiin. :D oli niiiiiin sanoinkuvaamattoman ihana tunne lysähtää sängylle makaamaan puhtaat ja lämpimät vaatteet päällä virkistävän sateen ja uuvuttavan terapiapäivän jälkeen. :) <3

ens viikolla on sitten tosiaan aika sille psykiatrille, ja ne haluaa tuon mun poikaystävänkin sinne mukaan. mikäs siinä, pääseepähän ainakin kartalle kunnolla mun tilanteesta. :)

I don't want to fall down.

tajusin eilen illalla vuotaessani taas verta, etten halua elää näin. jotain multa puuttuu. nimittäin se itse eläminen. pitäis alkaa käymään enemmän ulkona, eikä vaan jäädä kotiin istumaan, koska täällä kaikki on lähempänä eikä tarvii tehä mitään. ei se oo oikeanlaista elämää.

tarviin rutiinia. ehkä tuo koulu olis yks sellanen, mutta se ei pelkästään riitä. voin paremmin mitä enemmän käyn ulkona. ajattelin tänään viettää laatuaikaa yksin puistossa terapian ja toisen terapian välissä, jos se piristäis mieltä. jälkimmäisessä terapiassa saan kuulla mitä viimesin psykiatri kirjott musta, ekassa kai piirtelen taas jotain.

osasto ei ole enää mulle vaihtoehto. en aio päästää itteäni sellaseen kuntoon että mun tarviis sinne mennä. keskityn tästä lähin itteeni ja vaan itteeni. muuten putoan taas.tunnen niin suurta itseinhoa koko ajan etten pysty edes kuvailemaan. inhoan kaikkea muutakin, lähes kaikkea ympärilläni. haluaisin vaan kadota olemattomiin. harmi vaan niin ei voi tehdä.

remppamiehet otti tänään muovit pois ikkunoista. ulos näkemistä estää vielä tuo pressu, joka on tuossa kai marraskuuhun asti, eli koko syksy menee ohi jos en käy ulkona. ehkä ulkona olo helpottaa vähän oloa, tai ainakin toivon niin.

aamulääkkeet pitää vielä ottaa ja vaihtaa vaatteet, sitten voi jo lähteä.

bad day

tänää on ollu harvinaisen huono päivä... heräsin omaan huutooni, enkä lopulta ollu varma, olinko jo hereillä ennen kun aloin huutaa... että oliko se painajainen vai harhaa... vähän aikaa vielä nukuin, ihan liian pitkään... koulu jäi välistä, makasin vaan sohvalla enkä saanu mitään aikaseks. kulta vei mut ulos raittiiseen ilmaan ja olin ihan lamaantunu, tuijotin vaan maahan enkä pystyny mihinkäään, edes puhumaan. onneks on nyt vähän helpottanu, mutta en silti usko huomisen olevan yhtään sen parempi.... ehkä se osasto olis vaihtoehto....

sattuu

käsiin sattuu ihan hirveästi, koska uudet lävistykset ja eilinen baarireissu. tais olla vähän liikaa rasitusta ja bakteereita just lävistetyille käsille. tämän päivän jos vaan hoivailis ja koittais olla tekemättä mitään. eilen en tosin juonu muuta ku yhen batteryn ja vettä, joten ei oo krapulaa tai mitään, onneks. sehän tästä vielä puuttuis! :D

näin taas painajaisia, joissa itkin. oon jo parina yönä nähny unta että juoksen ulos jostain talosta ja jään auton alle ja lennän siitä hirveissä tuskissa 10 metriä ilmalentoa maahan makaamaan, eikä kukaan auta tai pyst auttamaan. oon myös nähny paljon unia perheestäni ja syömisestä. tarkottaakohan tää sitä että olisin ehkä vihdoin avautumaisillani kaikille menneisyyden möröille jotka sanelee mun elämää nykyään? vai tarkottaako tää sitä että tulossa on aikasempiakin suurempi pudotus? sitä vähän pelkään, koska on ollu jo niin kauan hyvä olla ja masennusta on ollu vaan muutamana päivänä.

mutta tilannetta seuraillen jatkamme. nyt takasin sänkyyn heräileen, jos pikkuhiljaa vähän piristyiskin. :)

ja vielä yks

lävistys siis. tein sen tuohon etusormen ja peukalon väliin, ekalla yrityksellä meni vahingossa lihaksesta läpi kun en tarkistanu että onko pelkkää nahkaa pihdeissä. sattu hetken aikaa ihan pirusti, mutta kyllä se siitä asettu sen verran että toisella yrityksellä meni oikeaan kohtaan ja vieläpä oikeen nätisti. sattuhan se tietysti jonkun verran kun vanha ihan vieressä, mutta nyt kun on antanu vähän aikaa olla niin ei oikeastaan edes huomaa sitä enää. :)

piercings...

ai että miten mä rakastankin lävistyksiä! tällä hetkellä mulla on "vaan" 4 huulilävistystä, napaläväri ja kummassakin ranteessa. ennen oli naamassa yhteensä 10 läväriä, huulissa 9 ja silmien välissä 1. vähän on ikävä niitä, mutta ei voi mitään. oma vika kun kuuntelin muiden painostusta ja otin suurimman osan pois. tosin elämä suun kanssa on hiukkasen helpompaa kun on näin vähän esineitä tiellä. :D

äsken tuli tylsyys joten tein itelleni oikean käden ranteeseen tuon yhden ja sit vielä napaan uusiks kun se oli arpeutunu silleen tyhmästi ettei siihen oikeen saanu enää korua. ei meinannu millään mennä läpi, mutta tarpeeks kovaa painamalla se 2mm neula sinne lopulta upposi. :) ranteeseen tehdessä ei ollu mitään ongelmia, eikä sattunu ollenkaan. vertakaan ei tullu kun pari tippaa. tietty se oli vähän hankalaa kun oikeakätinen oon niin piti vasurilla kaikki tehä, mutta aika simppelisti se meni.

loppukuusta voisinkin tilailla taas lisää koruja ja ehkä neuloja, kun mulla ei ilmeisesti oo enää muita neuloja kun noita isoja. oon ajatellu myös korvispyssyn tilaamista, mutta toisaalta jos tilaa vaan tosi pieniä neuloja niin se ajaa saman asian.

jos vielä tänään innostun, saatan tehdä vielä johonkin muuallekkin, oon miettiny tuota rystysten väliä. siihen ois aika hienoa saada jotkut siistit lävistykset. täytyy varmaan tilata siihen ihan omanlaisensa korut kyllä kun nyt alkaa olla jo niin monta käytössä ettei oikeen uusia voi hirveesti tehä.

worrying?

onhan se ihan kiva, kun ihmiset on huolissaan mun puolesta, mutta ei tarviis olla... lähimmät kaverit ja kulta on sitä mieltä että kohta mut laitetaan vasten tahtoani osastolle, eikä ne halua sitä. ne on huolissaan musta, ne haluais hakea mulle apua, mutta ne ei voi, koska ne tietää että mulle ei anneta tämän enempää apua muuten kun osastolle laittamalla, eikä ne halua sitä, koska ne tietää miten paljon vihaan siellä olemista.

ihmiset pelkää mun puolesta, ne pelkää ettei mua voi kohta enää auttaa, ettei mikään toimi, ne pelkää että mut suljetaan laitokseen ja ne pelkää että tapan itteni. onhan se ihana tunne kun välitetään noin paljon, mutta en haluais huolestuttaa ketään.

haluaisin vaan olla. haluaisin parantua, mutta mikään ei tunnu toimivan. lääkkeet menettää tehonsa viikossa parissa, enkä tiedä annetaanko mulle enää vahvempia itsemurhariskin takia. nytkin on jo tosi kova lääkitys, mutta sekään ei tunnu riittävän.

kaikista paras olis jos mun kaikki traumat ja pelot revittäis auki ja kursittais takasin kasaan siedettävämpään muotoon, mutta sitä ei suostuta tekemään. en kuulemma oo tarpeeks hyvässä kunnossa siihen. mutta kun ei tää apu mitä nyt saan, auta, joten en tuu tällä menolla koskaan saamaan sitä apua mitä tarviin.

mulla on enää vaan muutama vaihtoehto: 1: seota, luovuttaa. 2: jatkaa samaa oravanpyörää loppuelämäni. 3: mennä sinne osastolle. 4: kuolla.

feelings.... finally

tänään on mun sedän hautajaiset, joihin mua ei kuulemma kaivata, kun haluavat pitää pienen tilaisuuden...

tää asia on pyöriny mielessä jo siitä lähtien kun kuulin sen kuolemasta, joka sekin kerrottiin mulle mitä ilmeisimmin viimesenä. sillon en pystyny näyttämään tai edes tuntemaan mitään tunteita, mutta nyt kun tiedän mitä tänään tapahtuu, oon aika voimaton ja masentunu.

vaivalla sain maksettua vuokran ja laskut, mutta pitäis jaksaa vielä lähteä keskustaan asioille.

eilen vedin kunnon itkupotkuangstit... tai no en nyt ihan. makasin sängyllä ja viiltelin. en vieläkään osaa itkeä. on vaan niin paha olla että vanhaan sudenkuoppaan on helppo hypätä. kaippa tästäkin selviää, pakkohan se on.

väsymeso

tänää on kyllä sellanen vastakkaisuuksien päivä että huhhuh! nukuin vaikka kuinka kauan viime yönä, joten ei pitäis väsyttää, mutta silti jos menisin sängylle niin nukahtaisin heti. silti on ihan hirveän energinen olo enkä malttais odottaa että lähetään kouluun. vaikka enhän mä siellä saa mitään tehä mutta silti. oispahan ainakin jotain muuta kun kotona koneella istumista.

huomenna tulee eläkkeet... kumma kyllä en oo suunnitellu shoppailevani yhtään mitään, koska muru osti mulle jo housut enkä muutenkaan tarvii oikeastaan mitään. paitsi tietty lääkkeet. niitä pitää hakea lisää ettei pääse loppumaan. saa nähdä tuleeko niitä vielä lisää, jos se terapeutti ohjaakin ens viikolla mut taas lääkärille. tältä viikoltahan terapia peruttiin... se oli tosin eri terapia, mutta silti.

mitähän tässä muuta... ei kai mitään. koitan saada tuon yhen toukan tuolta sängystä ylös niin päästään lähtemään kouluun. raukka valvo taas viime yönä kun sille tuli kirjotusinspiraatio. :3

jaa.

ei sitten lähetäkkään tänään mihinkään kun tuo yks on niin väsyny ettei herää ja terapiakin peruttiin, tuli viesti että se siirrettiin ens viikolle. noh, täytyy keksiä jotain muuta sitten. tässä kolme tuntia makoillu sängyssä. ei vaan keksi tekemistä.

laiskottaa

kello on jo 7, puolen tunnin päästä pitäis lähteä kouluun, mutta voin kertoa ettei se vielä siihen aikaan onnistu. heräsin tunnin liian myöhään, koska valvoin eilen kaks tuntia pidempään kun eilen. perkeleen televisio...

tänään ois taideterapia klo 12. aion mennä, mutta en tiiä jaksanko mennä kouluun sen jälkeen... ehkä jaksan, ehkä en. sen näkee sitten. en missais kun kolme tuntia, joten ei kai sillä niin väliä.

mutta nyt suihkuun, naama päähän ja yrittäis herätä.

vääääääääääsy

ihan hirveä väsymys, vaikka heräsin ilman kelloa klo 05:45 pirteänä... johtunee kai siitä että otin lääkkeet melkein heti herättyäni. silmät harittaa, tärisyttää eikä energiajuomastakaan tunnu saavan yhtään potkua persuuksille. tässä jo yli tunnin pähkäillyt miten saan itteni nousemaan ylös ulos ja kouluun. kyllähän mulla on suuri aikomus sinne mennä. ehkä matkalla piristyy vähän, niinkun aina. tai sitten väsyn vielä enemmän. :D sen näkee sitten. tekis mieli jäädä vaan sängyn pohjalle peittojen alle horrostelemaan, mutta oon nyt vakaasti päättäny käydä sen koulun kunnialla loppuun vaikka mikä olis niin sen myös teen!

niskakin on sen verran kipeä ettei mitään toivoa kantaa tänään laukkua... onneks kulta voi hoitaa sen mun puolesta kun mulla ei kovin naisellinen tuo laukku ole :D

taisin kyllä tietää, ja tiesinkin, että tästä tulee just tällasta kun tarpeeks kauan oon syömättä, ehkä jopa halusinkin tätä, mutta täytyy myöntää, että tää on aikamoista kärsimystä. mutta mitäpä sitä ei tekis sen eteen että onnistuu edes yhessä tavoitteessaan. :)

onnistunut koulupäivä

tänään oli oikeen onnistunu koulupäivä, lääkepöhnästä huolimatta. jaksoin istuskella siellä tekemättä oikeastaan mitään koko päivän. :) nyt oon tosi tyytyväinen itteeni, tästä se lähtee taas!

saatiin asioitakin hoideltua ihan hirveesti, varasin itelleni ajan gynelle että saan e-pillerit ja käyn tarkastuksessa, sit sovin terapia-ajan ens viikolle että juttelen terapeutin kanssa siitä viimesimmästä psykiatrin lausunnosta, jota en kuulemma ilman sitä juttelua saa itelleni, en kyllä tiiä miks mutta siellähän se selviää. sit käytiin asuntotoimistossa hakemassa uus vuokrasopimus ja laitettiin kelalle paperit menemään kaikesta mahdollisesta :D

vaikka olinkin suurimman osan päivästä ihan pöhnässä ja muissa maailmoissa eikä aivot toiminu ollenkaan, sain silti niin paljon asioita hoidettua että oon tosi ylpeä itestäni. :) toivottavasti tällanen jatkuu pitempäänkin. :)

good morning!

tää aamu on kyllä lähteny hyvin käyntiin, paino on laskenu kivasti, naama ja hiukset laitettu lähtövalmiiks koulua varten ja lääkkeet on otettu. onneks ei oo enää ihan niin pöhnä olo kun viime viikolla oli. kuitenkin vielä sen verran ettei musta kauheasti oo tänään hyötyä kenellekkään, mutta tuleepahan sitä paikalla oloa koulussa. varmaan joudun taas piirtämään ja suunnittelemaan seuraavia töitä mitä teen sitten kun terkkari antaa luvan taas koskea koneisiin :)

ehkäpä tuota pöhnää vähentää se että otan piristävät lääkkeet aina aamusin ja tänään join vielä energiajuomaa päälle. onneks tänään on koulussa vaan 6 tunnin päivä, ja keskiviikkona, eli viikon pisimpänä päivänä mun pitää lähteä terapiaan jo ennen klo 12 :D hulluudessa on hyvätkin puolensa :D en kyllä tiiä meenkö siitä sit heti kotiin vai meenkö takasin koululle. sen näkee sit mikä fiilis on.

tänään ajattelin laittaa jotain tyttömäistä päälle, mutta jotenkin päälle eksyi joonan paita ja mustat punk-tyyliset farkut :D jospa ehkä huomenna. pitäis lähteä shoppailemaan kun ei oikeen oo vaatteita enää, kaikki on niin vanhoja ja risasia, täynnä reikiä ja maalia yms, mutta eipä tällä rahatilanteella paljoa shoppailla. toivottavasti äiti sponssais sen verran että sais edes toiset housut ja pari pitkähihaista paitaa, kun ne on kaikki multa pöllitty... jooh, mun kaverit "lainaa" multa aina vaatteita... ärsyttävää. siks en oo nähny oikeastaan ketään yli kuukauteen, kun kaikki vaan käyttää hyväkseen... mutta noh, ei siitä sen enempää. ei se mua enää niin paljon häiritse kun kuitenkin nyt on kaikki hyvin. ainakin luulen niin :)

onneks mulle se ei ole mikään maailman loppu jos ei oo ihan tip top vaatteet ja meikit kun lähtee ovesta ulos. joskus vaan haluaa näyttää tietynlaiselta. tänään ei kuitenkaan jaksanu alkaa vaatekriiseillä. :D

mani(a)c

juu tää menee nyt ihan tosissaan taas manian puolelle... aina kun pahimmasta lääkepöhnästä pääsee yli, alkaa hirveä touhuaminen ja sinne tänne juoksentelu. äskenkin järjestelin tavaroita ja papereita kipitellen ympäri kämppää eikä toivoakaan rauhottumisesta.

tein taas leikekirjaanikin pitkästä aikaa, jossa on tietty kuvia laihoista naisista... enimmäkseen. on siellä joitakin ruokakuviakin ja joitakin tekstejä... sain murulta luvan laittaa niitä kuvia jääkaapin oveenkin, vähän mahtavaa! järjestin jääkaapin ovenkin uusiks siinä samalla, siinä on kalenteri, lukujärjestys ja kortteja mitä ollaan saatu :)

musta on yhtäkkiä tullu hirveen järjestelmällinen ja koko ajan tekee mieli siivota... ihan hyvä juttuhan se on, mutta kun tekee ihan koko ajan mieli siivota, vaikka siivottavaa ei oikeastaan edes ole niin taitaa mennä vähän liian pitkälle... esim. järjestelin olohuoneen taulut uudestaan yms ihan turhaa settiä... liikaa energiaa. jos tänään sais pestyä vielä pyykkiä niin vois ottaa rauhottavan ja kattoa sitten jos vähän helpottais...

back home

tultiin takasin kotiin, viikonloppu meni aivan ihanasti vaan nollaillen kaikkea stressiä saunan ja kauniin, rauhallisen ympäristön avulla. huomenna on taas karu paluu arkeen, tänään vielä ottais rennosti ja vähän ehkä järjestelis paikkoja, vaikka täällä ei sotkuista olekkaan. musta vaan on nyt jostain syystä kiva siivoilla. sohvalla kököttäminen ei oikeen innosta. + palaa vähän läskejä kun heiluu ympäriinsä.

tänään saatiin pakastin ja ehdin jo maalata sen uuteen uskoon, seeprakuivoisine kansineen :) rakastan seeprakuvioita. vielä pitäis hankkia parit verhot ja matot niin tää kämppä alkais olemaan just sellanen kun haluan. tietty vielä uupuu se kirjahylly ja kahvipöytä, mutta ne me tehään koulussa, heti kun mä saan terkkarilta luvan kkoskea koneisiin. :D sen verran kova lääkitys tällä hetkellä päällä että ei oo turvallista mennä edes lähelle mitään työkonetta.

raha-asiat vähän huolettaa, mutta kyllä tässä pärjätään ihan hyvin. eihän meillä mene edes ruokaan rahaa kun tuo yks syö ehkä yhen roiskeläpän päivässä ja minä en syö oikeastaan mitään, ellei meinaa taju lähteä... siinäkin tapauksessa yleensä juon vaan mukin kaakaota. ruoka tuntuu jotenkin vastenmieliseltä... kaikki se pureskelu ja se miltä se tuntuu... en halua mitään kiinteää suuhuni. mieluummin juon.

mutta kaikenkaikkiaan taidan olla aika helvetin onnellinen. ainakin siltä tuntuu. :)

pöhnä ohi

elikkä siis lääkkeiden vaikutus on jo tasaantunu aika hyvin, tänään ei ollu enää oikeastaan ollenkaan pöhnäinen olo, päinvastoin olin tosi pirteä. siivosin koko porukoiden talon ja sisustin uudelleen, vaihdoin jopa verhot, pesin ikkunat ja rakensin yhden sängyn lisää vierashuoneeseen :D VÄHÄN ollu ylivilkas päivä tai jotain... nyt tuntuu ettei millään pysty olemaan paikallaan, vaan tekee koko ajan mieli tehä jotain. ai että tää mania on niin ihanaa ja perseestä samaan aikaan... ja mulla on vielä rauhottava lääkitys! että mitähän helvettiä... :D

huomenna takasin kämpille ja katteleen siellä miten vähän sisustais sielläkin paikkoja... joku ihme vimma iskeny nyt. :D kirjahylly sieltä roudataa ainakin pois ja teen koulussa siihen uuden tilalle, että telkkari ja konsolit mahtuu kunnolla ja nätisti paikoilleen ja tietty vähän käytännöllisyyttä parantavia pikku muutoksia kanssa luvassa... mutta joo, eipä tässä muuta. tänään ehkä vielä saunaan ja sit nukkumaan. :)

tired

noh eipä tullu kouluun menemisestä mitään tänäänkään... lääkkeet sain otettua just ja just, kun heikotti niin paljon. taju meinas lähteä koko ajan.

tänään porukoille viikonlopuks, pääsee saunomaan ja vähän tsekkailee miten isä voi, oon huolissani siitä.

drugged up

ja taas lähti yks päivä käyntiin huumattujen pilleripalleroiden maailmassa... aamupalahan koostuu light-colasta ja pillereistä: opamox, sertralin, deprakine + ravintolisät. taas yks päivä, josta en enää illalla muista mitään.

tänään on taas taideterapia. oikeastaan odotan sitä "innolla"... ois ihan kiva tuntea jotain... lääkkeet turruttaa mut lähestulkoon sieluttomaks.

lääkkeiden teho on vähän laskenu, eli en nyt ainakaan tällä hetkellä oo ihan töttöröö, toisaalta otin lääkkeet vasta äsken joten ei voi tietää miten ne vähän ajan päästä tehoaa.

mun hoitotiimillä on tällä hetkellä vaan tämä päämääränä: että en tunne mitään. ja vaan siks kun mua ei päästetä siihen terapiaan mikä mua auttais, eli intensiiviseen psykoterapiaan, missä viimeinkin vois selvitä että mikä mua vaivaa. kaikki on ihan pihalla siinä suhteessa. ne ei tiedä mikä mua vaivaa, joten ne pumppaa mut niin täyteen lääkkeitä että niiden vaikutus pyyhkii kaikkien ongelmien oireet. jäljelle jää vaan tyhjä, tunteeton kuori... tai no, eihän se pohjimmiltaan tyhjä ole, sisimmässään siellä jossain on edelleen ne samat ongelmat kun ennenkin, ne on vaan peitetty nätisti niin ettei niitä huomaa.

mutta eipä tässä kai muuta kun alkais valmistautumaan koulupäivään ja koittaa muistaa käydä terapiassa...

a little touch of death

äiti soitti tänään ja keskustelun väliin pudotti pienoisen pommin: mun setä on kuollu. sillä todettiin haimasyöpä kolme viikkoa sitten ja nyt se sitten vei sedän paremmille maille. kai tässä jotain pitäis tuntea, mutta en vaan oikeen tiedä mitä... surua, kyllä... mutta ei vaan tunnu. joku shokki kai. mietin vaan osastolle menemistä. koska tää tulee vielä purkautumaan ja luultavasti aika rysäyksellä. kolme kyyneltä vuodattanu tänään... eihän se kovin terveeltä tunnu, ainakaan tässä tilanteessa. munhan pitäis olla surullinen, itkeä kunnolla... ei vaan tunnu missään. sen on johduttava lääkkeistä... mutta mitä sitten kun niiden vaikutus loppuu? en uskalla edes ajatella. meen viikonloppuna porukoille ja aion antaa isälle ison halin. sen parempaan en kai pysty...

hazy days

aika paljon on tapahtunu sen jälkeen kun viimeks kirjottelin tänne... tällä hetkellä mulla on uus lääkitys joka tekee musta aikalailla zombin, enkä oikeen pysty tekemään muuta kun makaamaan sohvalla tai sängyssä...

koulu alko taas viime viikolla... en kyllä oo pystyn käymään siellä kun kolmena päivänä, mutta yritän kuitenkin.

välillä tekee mieli vaan luovuttaa ja palata takasin siihen tyhjään elämään kun vaan olin. tekemättä mitään. nyt se ei vaan onnistu enää niin helposti...

en oikeen tiiä mitä haluan... en tiiä onko nyt asiat hyvin vai ei. oon pudonnu johonkin tunteiden väliin. päivät vaan menee ohi ilman että mitään tapahtuu. mutta erona entiseen on se että en saa olla hetkeäkään yksin. oon pyöritelly ajatusta että asuisin vielä yksin, saisin ainakin omaa rauhaa... en tiiä... kai tähän tottuu. jos vaan saisin joka päivä edes hetken ilman että joku seuraa joka paikkaan... puhuin tästä kyllä sille, mutta ei näyttäny menevän viesti ihan perille...