joudun olemaan vanhempien luona ties kuinka kauan, ei mulla ole mitään muuta paikkaa. ei yhtään huvittais olla täällä kun nuo tulee kotiin vasta illalla joka päivä ja sitten ne on vaan hiljaa, äiti tuijottaa telkkaria tai kirjaa ja isä on sulkeutuneena makuuhuoneeseen juomaan. sitten se jossain vaiheessa ryömii sieltä ulos ja itkee ties kuinka myöhään keittiössä. en tiedä mikä niiden ongelma on, eikä mua kiinnosta. omissakin asioissa tarpeeks ajattelemista. olen itsekäs paska ja tiedän sen.
mun todellisuudentajukin hämärtyy joka päivä entisestään. oon niin uppoutunu omiin ajatuksiini ja ahdistukseeni etten välillä edes tiedä miten luetaan tai kirjotetaan. ei vaan muista. sekin temppuilee pahasti, muisti siis.
haluaisin alkaa viiltelemään taas, mutta on ihmisiä, joiden takia en halua sitä kuitenkaan tehdä. eilinen tatuointi oli kyllä aika ihanan kivuliasta, välillä se tuntukin aikalailla viiltelyltä. se oli just sitä nautittavaa kipua. toinen pelkäs että muhun sattuu liikaa, mutta päinvastoin, salaisesti nautin siitä. tuntuu että mä ansaitsin sen kivun. tuntuu vieläkin että ansaitsisin kipua. paljon kipua. ansaitsisin kuolla.
lääkkeet loppuu pian. masennuslääkkeet loppu jo monta päivää sitten ja huomenna on viimenen päivä mille riittää tasoittavia. pelottaa vähän mitä sitten tapahtuu. kaks-suuntanen alkaa muutenkin ottaa valtaa, sen huomaa siitä kun kahdessa päivässä tuhlasin vuokrarahani, minkä takia jäin tänne jumiin vielä ainakin ens kuuhun asti. kun sairaus ottaa vallan niin en tosiaan tiedä mitä käy... ei mitään hyvää.
tuntuu että mun elämä vaan murenee käsiin. ei siinä, en mä mitään ole kyllä tehny elämääni korjatakseni, mitä nyt yrittäny vaan pysyä järjissäni. oon myös nähny paljon harhoja. viimeks tänään näin miehen seisomassa keskellä huonettani. onneks tajusin kattoa hetken muualle niin se oli kadonnu kun katoin seuraavan kerran. niin kävi kahdesti.
oon myös heränny monena aamuna siihen että oon ollu ihan paniikissa ja sekava. en siis oo nähny mitään pahoja unia, oon vaan herätessäni ollu ihan sekasin ja peloissani. maailma tuntuu pimeältä ja kylmältä, täynnä mörköjä jotka on olemassa vaan syödäkseen mut, repiäkseen kappaleiks elävältä.
eniten pelottaa että joudun osastolle. en kestäis olla siellä. toisaalta missä tahansa olis parempi kun täällä. mutta siellä ei ole vapauksia. en pääse ulos kun haluan, en voi lähteä kattomaan kavereitani enkä tehdä oikeen muutakaan kun vaan olla ja miettiä miten paskaa elämä on ja miten siitä on tällasta tullu. sekoaisin vaan entistä enemmän siellä. paitsi jos ne pumppais mut täyteen lääkkeitä, millon olisin täys vihannes.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti