mua ahdistaa aivan suunnattomasti olla täällä. ei mulla kyllä mitään muutakaan paikkaa ole. porukat tappelee 24/7 ja isä nukkuu taas sohvalla. yks aamu heräsin siihen kun ne tappeli ja isä lähti itkien ja ovet paukkuen pihalle. en edes haluais tietää mistä siinä on kyse, mutta oon varma, löytänyt jopa todisteita siitä että jompikumpi on pettäny toista. joka päivä tää talo on hiljainen kun autiotalo, ja mua ahdistaa vieläkin enemmän. hiljaisuudessa kuulen jokaisen harvan sanan minkä ne toisilleen sanoo eikä se ole kaunista kuunneltavaa. haluan tän loppuvan. luulis niiden tajuavan mitä tää tekee mullekkin, kun oon vaan päivät pitkät omassa huoneessa hiljaa, käyn vaan syömässä ehkä leivän päivässä, tupakalla ja vessassa. muuten pysyn huoneessani turvassa. ahdistaa ja alan olla taas harhainen. en halua enää osastolle, mutta pudotus on lähellä, tunnen sen.
nukkuminen on mahdotonta. tänään ottanut 6 tenoxia eikä auta. otettava opamoxia päälle. mä en halua olla hereillä. mä en ehkä halua edes elää. liikaa asioita järjestettävänä enkä mä kestä, mä en vaan jaksa tehdä kaikkea yksin. nyt jos koskaan tarviisin tukea, mutta eihän nuo siitä välitä. tappelevat vaan keskenään ja vaikka kerroin harhoistani ja muutamasta ongelmasta, se sysätään aina sivuun: kysy siltä ja siltä.
en enää osaa edes lukea. tai osaan, mutten ymmärrä mitä lukemani tekstit tarkoittaa. yritin selittää sitäkin äidille mutta ei se ymmärrä, tai ei vaan halua ymmärtää. elämä valuu hukkaan. oon 21-vuotias eläkeläinen, ainakin vuoden loppuun jatkuu näin, en oo saanu mitään aikaseks elämässäni, eikä mulla ole hajuakaan mitä elämältäni haluaisin. tekee mieli viiltää. on tehnyt jo kauan mieli. en tiedä haluanko kuitenkaan sortua siihen taas, eihän se mitään ratkaise. helpottaa hetkeksi, mutta siitä jää rumat arvet. vihaan arpiani. tosin ne antaa oman syvyytensä mun olemukseeni. inhoan vaan sitä katsetta jonka saan niiden takia kun joku uus ihminen huomaa ne.
lääkkeissä oon ehkä kaikista selvin, eniten tunteistani ja itestäni perillä, mikä on sääli, koska olis edes joskus kiva olla normaali, terve, yhteiskuntakelpoinen. en vaan tiedä onko musta siihen, koska lääkäreiden mielestä en tule koskaan paranemaan. täytyy vaan opetella elämään näin.
miks just minun on pitäny kokea elämässäni enemmän kun moni ihminen kokee koko elämänsä aikana... omaa tyhmyyttäni kai. ja kaikki lähti siitä kun olin vielä 6-7 vuotias, ja jouduin opettelemaan tekemään kaiken itse, opin pitämään huolta itsestäni, koska perheestä ei ollut siihen. niillä oli muita huolia, niinkun on ollut aina siitä lähtien. niiden mielestä mä kuulun suljetulle, jonne ne on mut jo kerran laittanu, toisen kerran yrittäny ja kolmannen kerran olin sentään avo-osastolla. lukkojen takanahan sielläkin kyllä oltiin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti