Isä itkee taas. se on ollu jo pitkään masentunu ja itkuinen, sit välillä se paiskoo tavaroita. se taitaa taas romahtaa. sillä ei ole edes lääkkeitä, mä tarkistin tänään kaikki sen jemmat. (joo, tiedän missä ne on, koska oon käyny välillä ottamassa sen pillereitä omaan käyttööni...) tällä kertaa vaan pelkään että se tappaa vielä ittensä. koska tällä kertaa se ei tee sitä mikä sitä ennen autto, eli lähde pois. ennen se lähti. oli tunteja yksin metsässä, saatto olla päiviäkin poissa. tällä kertaa se vaan itkee ja itkee ja itkee. oli se selvinpäin tai kännissä, ihan sama. joka päivä. se vaan itkee. enkä minä osaa sitä auttaa. enkä pystyis vaikka osaisinkin. omassa päässänikin on sen verran jo kestämistä ettei pysty keskitymään muiden ongelmiin ollenkaan.
toi kuullostaa ihan hirveältä... ahdistaa itteänikin ihan vitusti kun kuuntelee tuota. tekis mieli halata sitä, kysyä mikä on, mutta en uskalla. pelkään sitä liikaa. eikä nuo porukat halua että sekaannun niiden asioihin.
oon tässä tämän viikon aikana tehny päätöksen, joka tulee satuttamaan porukoita, ja oikeastaan kaikkia mun ympärillä, mutta tein sen siitä huolimatta. mä en jaksa enää. en jaksa edes yrittää, joten en välitä siitä mitä siitä päätöksestä seuraa. eikä kukaan pysty kääntämään mun päätäni. kaikki mistä ennen haaveilin, on pyyhitty pois. enää on jäljellä yksi asia minkä haluan toteuttaa, ja sen aion myös tehdä. asteittain, koska se ei onnistu kovin nopeasti, mutta silti. en jaksa enää välittää. täytän elämäni sillä yhdellä asialla.
kun muutan pois, kukaan ei tule tietämään siitä asiasta pitkään aikaan. eihän ketään mun luona kuitenkaan tule käymään. sama se vaikka olisin siellä kuukauden, ei kukaan huomaa mitään. ja se sopii mulle paremmin kun hyvin. ehkä joku jossain vaiheessa huomaa, mutta veikkaan että sillon on jo liian myöhäistä, ja sekin sopii mulle. paremmin kun hyvin. omapa on elämäni, ja omat on murheeni.
luottotiedotkin menee, ei mulla ole varaa maksaa laskuja. saa nähdä kuinka kauan joudun olemaan ilman eläkkeitäkin kun ne tämän kuun lopussa loppuu, ja jatkoa pitäis hakea. ei sillä muuta väliä ole sillä rahalla, kunhan pysyy katto pään päällä ja kissoille riittää kaikkea mitä ne tarvii. minulla ei ole mitään väliä. pärjään vaikka pyhällä hengellä, vaikka en semmoseen paskaan uskokkaan.
kaikista hulluinta tässä koko tilanteessa on se, että ainoa ihminen jota mun asiat kiinnostaa, joka soittelee ja haluaa nähdä mua niin usein kun mahdollista, on mun setä. se tuli keravalta tänne keski-suomeen kattomaan mua, kun sanoin että näen harhoja. se soittaa mulle lähestulkoon joka viikko, ellei useamminkin. mä en silti halua kertoa sillekkään kaikkea. se on mun ainoa sukulainen joka välittää musta edes vähäsen. en halua tuottaa pettymystä sillekkään, vaikka välillä haluaisin näyttää sille nuo mun psykiatrin lausunnot, että se tietäis musta vähän enemmän. mutta se auttaa jo niin monia ihmisiä, että en halua väsyttää sitä.
kaveri sano aika osuvasti kerran kun setä soitti: "MITÄ!? onko sulla joku sukulainen joka HALUAA nähä sut!? ...noh, ilmeisesti mulla on.
edes mun vanhemmat ei välitä eikä tiedä mun asioista. ne on lähinnä vaan pettyny muhun. tosin ei nekään tiedä mitä kaikkea mulle on tapahtunut ja miksen pysty elämään normaalia elämää, miks mun on niin vaikea saada itteäni edes sängystä ylös aamuisin. ne ei edes tiedä että viimeset 3 kuukautta oon ajatellut kuolemista päivittäin. ei ne mun kuulumisia kysele. meillä tuntuu olevan sanaton sopimus että mä en puutu niiden asioihin, eikä ne puutu mun asioihin. sopiihan se mulle, mutta en halua että tuo yks tappaa ittensä, vaikka vihasena joskus olenkin sitä toivonut. ihan vaikka sisarusten lapsien takia pysyttelis hengissä, niinkun minäkin oon tehny tähän asti. ja mun kissojen. rakastan kissojani. enemmän kun mitään muuta. ne on ollu aina siinä, vaikka ne ei ymmärräkkään täysin mikä mua aina välillä vaivaa. vaikka vetäisin elämäni kuinka syvään kaivoon, pidän aina huolen että kissoilla on kaikki hyvin..
tais olla viimeks toruja siitä miten turha ihminen oon kun en oo töissä ja elä normaalia elämää. isän sanoin: "mä en tiedä sun ongelmista tai syistä miks oot tuollanen, eikä se mulle kuulukkaan, mutta ota nyt itteäs niskasta kiinni ja mene töihin. ihan sama mihin töihin, mutta ala nyt teemään jotain! ei tuosta tuu yhtään mitään!" ...kannustavaa, todella kannustavaa. vähän niinkun vuosia sitten ys kaveri kuoli, itsin kolme päivää huoneessani, olin sillon siis ala-asteella, niin isä tuli mun huoneeseen ja sano, "mä en tiedä kuka on kuollu ja mikä sua muutenkin vaivaa, mutta jos sä haluat puhua jostain tai tietää jotain, niin puhu siskolles kun se on ollu paikalla jo aika pitkään niin se tietää aika paljon asioita." voin kertoa, ei kovin lohduttavaa tekstiä oman isän suusta.
sillon kun mut raiskattiin, ja sen jälkeen kun ryyppäsin monta viikkoa putkeen, sain isältä vaan yhen viestin, missä se sano olevansa huono isä
mulle ja että se on laiminlyöny mua. ei anteekspyyntöä, ei mitään että "miten voit, tarviitko jotain, ootko kunnossa" tai mitään muuta sellasta. kai tämäkin kaikki on syytä siihen miks se nyt itkee. jos se on vihdoinkin tajunnu että se on ollu mulle täys paska. en tiiä. on sillä kyllä muitakin ongelmia mistä en tiedä enkä haluakkaan tietää, mutta en halua että se kuolee. kyllä se pystyis vielä korjaamaan välinsä muhun, se vaan riippuu siitä haluaako se. mulle se olis ihan okei, mutta minä en sitä alotetta tule tekemään. sen on tajuttava ite asiat. tekis mieli lätkästä kaikki psykiatrin lausunnot pöytään ja käskeä nuo kummatkin lukemaan ne, ehkä ne sitten tajuais miks oon tällanen paska.
tulipas pitkä teksti, mutta ei voi mitään.
